Kun on sanonut pahan sanan, useammasta puhumattakaan ja loukannut toista, joutuu törmäyskurssille sen  kanssa, jossa olin luvannut kunnioittaa puolisioani ja rakastaa häntä hyvinä ja huonoina päivinä. Kun ei saa suutaan hiljemmälle, puhuu typeryyksiä joita ei tarkoita. Sattuu helvetisti omaan sieluun kun on loukannut toisen turvallisuuttta ja kestävän rakkauden ja perhe-elämän arvoja. Miksi....?!   

Minä välitän vaimoni tunteista. Hänen toiveistaan ja ilon aiheista, suruista ja menetyksistä ja haluan jakaa noita tunteita niin, että hänellä olisi helpompi olla. Joten kysymys, MIKSI ? Olisiko niin, että itsekeskeisyyden peikko ja sairauden mukanaan tuoma, onneksi ajoittainen itsesääli ohjaa ajatuksia haluamatta ja odottaa vain tekosyytä. Näinkö siis annan itselleni olevinaan mahdollisuuden poistaa kaunan tai katkeruuden puuskia..., en tiedä, paska olo, eikä itseni tuntien lähde, ennenkuin saan valonsäteen armahduksesta, mistä ottaa kiinni. Ymmärryksen sipaisun, miksi toimin  niin ikävällä tavalla  ihmistä kohtaan jota rakastan valtavasti.

Itsetutkiskelu on kuitenkin käytävä ja niin olen aina toiminut. Helpottaa sitten, jos ja kun helpottaa. Aina sitä rikkoo itsestäänkin paloja, joten olisin jo toivonut oppineeni elämästä jotain, mutta...plääh..!

Miten se onkaan

niin kaunista olla lähelläsi.

Kuulla sinun kuiskauksesi, unelmasi, toiveesi.

Monta hetkeä ilossa, joka on kuin lahja.

Unohdus,

ei voisi olla suurempi,

kun heitän mustalla kivellä.