Vielä en ole uupunut vaeltamaan,

en halua nähdä unta viimeistä kertaa.

Vielä haluan kuulla tarinoita,

vielä piirtää sydämen ikkunaasi.

Haave se itkukin, kunhan se

tulee keväällä.

Silloin kukkivat kaikki,

myös minun unelmani.

 

Kävin tänään illalla palaverissa, jossa olen käynyt jo yli 20 vuotta. Kyllä, samassa paikassa, samoja asioita hoitamassa, puhumassa ja kuuntelemassa. Vaikea sanoa kumpiko antaa enemmän, aikansa on molemmille.

Tällä kertaa puhuin pois omia pikkumaisuuksiani, miehisen elämän niin sanottuja vaikeuksia, joita tulee eteen. Puhuin säryistä, todellisista, ärsyttävistä ja fyysisistä. Helpottaa, kun ei saa " hyviä neuvoja "... vaan ymmärrystä, hiljaista ymmärrystä ja jakamista siitä, kun ei ole ajatuksinensa yksin. Sairaudestani en jaksanut juurikaan puhua, väsynyt olin siitä kertomaan.

Tänään huomasin myös, että kauan kaivatut runot alkavat oikeasti tehdä päässäni pesää, hieno tunne. Ihmeellistä on myös niissä oleva toivon silaus, vaikka elänkin uhan alla joka päivä. No, siitähän iso kiitos kuuluu eläni naiselle, joka jaksaa minua joka päivä katsella, mutta kuitenkin, se on merkki muutoksesta sisällä, sielussa.

Voisihan tänne kirjoittaa kaikki ketutukset, sensuroimatta ulos tulevat, mutta se ei ole parantavaa, eikä aja sitä paranemisen henkeä, jota haen. Valintoja ne ovat nekin, sydämen valintoja. Myrkkyä on tullut tupaan jo tarpeeksi.

Itsekeskeisyyden jos raakkaan pois, ei ole valittamista, suunta on eteen päin. Sanat alkavat taipua tarinoiksi ja runoiksi, niillä haluan kertoa, miten kaunista täällä on, oikeasti kaunista <3 !!